22.10. 2013

Jotenkin vaikean tuntuinen oli tämän päivän aloitus. Tuntui etten herää kunnolla millään ja oli epämääräisen ahdistava olo. Lähdin kuitenkin viemään lisää kampetta kirpparille ja sitten menin Sitariin, tai siis pikemminkin siinä samassa rakennuksessa sijaitsevaan hoviparturiini kyselemään vapaita aikoja. Kävi ilmi että aika oli heti vapaa ja sopi istua tuoliin samantien ja mikäs siinä, sitten parturitäti kyni minulta liuhuletin pois ja ajoi vielä parrankin. Sen jälkeen lattia siinä tuolin ympärillä oli perin karvainen, koska sitä tukkaa ja partaa oli melkoisesti. Sanoinkin että musta lammas on nyt keritty, heheh.

Joskus vain tekee mieli vähän uudistua. Ehkä se on jonkinlaista eteenpäin menemisen meininkiä... Jos ja kun tuntee siirtyvänsä uuteen vaiheeseen elämässään, niin silloin voi haluta vähän uudistua noin fyysisestikin. Kuten kärmes joka luopi nahkansa, tai jotain.

Minähän en liiemmin taaksepäin katsele. Tsiigaan mieluummin eteenpäin. Olen hirveä jahkaaja, mutta se muistelun ja nostalgisoinnin tarve puuttuu minulta kokonaan. Ja vaikka noin muuten olenkin jämähtänyt sijoilleni, niin henkisesti en. Olisin jopa hävittänyt kaikki vanhat valokuvat ja muutkin muistoesineet jo aikapäiviä sitten, ellei Reetta olisi kieltänyt. Ja kun tuli luvatuksi etten polta niitä, niin tuolla ne nyt ovat pahvilaatikossa kaapissa viemässä tilaa. Miksi minä muka haluaisin katsella niitä? Minkä takia minä haluaisin muistella sitä millaista elämä oli joskus? Joo, silloin oli tuollainen meininki, seurusteltiin, oltiin bändissä, oli tuollainen auto ja tuollainen kitara, asuttiin tuolla ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta yhtään.

En oikein tiedä mikä siinä onkin kun tuo vanhojen kelailu ei nappaa. Juuri valokuvien kanssahan se tulee hyvin esiin. Monet kuvaavat ihan tauotta ja laittavat fotoja nettiin ja tekevät albumeita ja sitten niitä vahdataan vuosien päästä ja hihkutaan että voi hellanlettas, katso nyt, tuossa minä olen 15 vuotta sitten ja tuossa olet sinä, ihmeellistä.

Minulle riittää se menneisyys mitä joutuu kantamaan päänsä sisällä ja siinäkin on välillä liikaa. Se tulee mieleen ihan tarpeeksi usein, mutta onneksi ei enää nykyään niin usein kuin ennen. Ja minulla on kyllä aika huono muisti, mikä ei ole ollenkaan paha juttu. Sitä parempi mitä vähemmän muistaa, hahaa.

Yleisesti ottaen on niin että minä olen jakanut elämäni aika tarkkaan kahtia. Oli aika ennen Aspergerdiagnoosia ja on aika sen jälkeen. Se ei ole mitenkään harkittua eikä varsinaisesti johdu siitä diagnoosista vaan siitä että tämä elämä oli silloin diagnoosin saamisen aikoihin muutenkin murrosvaiheessa. Yhtä hyvin voisi sanoa että se Uusi Aika alkoi siitä kun rupesi ymmärtämään itseään paremmin ja päätti lopettaa tietyt asiat (kuten töissäkäynnin, heheheh) ja ryhtyi tekemään elämästään sellaista että sitä pystyy elämään.

Tuota edeltäviä aikoja ei etenkään tee mieli muistella. Eikä sinä olisi juuri järkeäkään, koska tuntuu siltä että minä olin ihan eri ihminen silloin. Tietysti ne asiat jotka ovat tätä psyykettä muokanneet kulkevat tavallaan aina mukana, mutta ei minua kiinnosta alkaa mitään konkreettisia tapahtumia muistelemaan. Silloin ennenhän oli olemassa vasta pelkkä meikäläisen prototyyppi, saman näköinen mutta hitosti tyhmempi.

“Onpahan sitten jotain mitä vanhana muistella”, ihmiset sanovat. Minä poika en kyllä ala muistella vanhanakaan. Jos muuta ei ole jäljellä kuin muistot eikä edessäpäin näy muuta kuin pimeää, niin siitä tietää että on korkea aika tehdä ns. henkilökohtainen ratkaisu.